Ajatuksia treenistä, kisaamisesta, PT-opinnoista, elämästä

Ajatuksia treenaamisesta, fitness-elämäntavasta, PT-opinnoista, elämästä...

torstai 25. joulukuuta 2014

Huh, mikä vuosi!


Vuoden viimeisinä päivinä tulee usein käytyä läpi kulunutta vuotta, niin nytkin. Ystävämme facebook oli ystävällisesti kerännyt puolestani valmiiksi vuoden kohokohdat. Tätä koostetta katsoessani en voi kun ihmetellä, mitä kaikkea tähän vuoteen onkaan mahtunut. Ja miten olen ylipäätään pysynyt mukana kyydissä.

Kevät meni kisahurmoksessa. Pääsin ensimmäistä kertaa kuopuksen syntymän jälkeen kisaamaan, mikä oli mahtavaa! Huhtikuussa oli kisat, jotka menivät hienosti. Sijoitus neljän, tasapisteillä kolmosen kanssa. Mieletön fiilis!

Sain myös keväällä tietää, että olen tullut valituksen ammatilliseen opekorkeakouluun. Pääsisin siis syksyllä opiskelemaan ammatilliseksi opettajaksi. Tämän lisäksi pääsin vielä uuteen duuniin, Valkelan opistolle, opettamaan koulunkäynninohjaajia. Kaikki tuntui menevän nappiin. Elämä hymyili. Kun vielä sain tiedon, että pääsen korjauttamaan napatyräni kunnallisella puolella, olin tosi onnellinen.

Sitten yhdessä hetkessä tuntui, että kaikki romahti. Matto vedettiin totaalisesti jalkojen alta. Napatyräleikkaus epäonnistui pahemman kerran. Olin vähällä menettää henkeni. Jouduin olemaan pitkään sairaalassa. Henki säilyi, mutta toipumisprosessi (niin fyysisesti kuin pää kopan sisällä) on ollut pitkä ja raskas. Nyt on puoli vuotta kulunut ja edelleen joudun kirjoittelemaan erilaisia selvityksiä potilasvakuutuskeskukselle. Se on ihan p*******ä. Itku tulee vieläkin melkein joka kerta, kun joudun asiaa käsittelemään.

Fyysisesti olen toipunut nyt aika hyvin. Keskivartalo on edelleen paljon aikaisempaa heikompi, mutta arjessa ei ole  kipuja. Treeneissä kyllä huomaa eron. Vaikeinta minulle on ollut hyväksyä vatsan ulkonäkö. Niin karulta kuin se kuulostaakin, fitnesslajeissa vaaditaan tietynlaista ulkonäköä. Minun leikkauksen runtelema vatsani ei täytä näitä vaatimuksia, ja sitä minun on ollut todella vaikea hyväksyä. Ajatus siitä, etten enää pystyisi kilpailemaan rakastamassani lajissa, on hirveä.

Useat tutut ovat kommentoineet asiaa niin, että ”eihän vatsan ulkonäöllä ole mitään merkitystä.” ”Säilyit sentään hengissä.”  ”Ehdithän kisata jo useamman kerran.” ”Onneksi miehesi hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.” ”Nythän voit keskittyä muihin asioihin.” ”Voithan harrastaa jotain, missä ollaan vaatteet päällä.” Nämä kaikki ovat varmasti ihan hyvää tarkoittavia ja totuudenmukaisia kommentteja, mutta minun korvaani ne kuulostavat lähinnä kirosanoilta. Minulle fitnessharrastus on ollut sekä fyysisen että henkisen hyvinvoinnin väylä. Se on ollut minun oma juttu, josta nautin suunnattomasti. Kun se yht´äkkiä viedään pois, mitään varoittamatta ja sanotaan, että olet oletpa onnekas kun säilyit hengissä, olo ei tunnu onnekkaalta. Se tuntuu pahalta, surullisesta ja epäreilulta. Pahalta tuntuu myös se, että ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, miten iso menetys se minulle on. Ja miten he voisivatkaan. Eiväthän he pääse minun pääni sisälle.

Hoitovirheprosessin käsittelyä on helpottanut se, että treenaamisen ja kisasuunnitelmien tilalle olen haalinut itselleni paljon korvaavaa puuhaa. Aloitin syksyllä kahdet opinnot. Olen tehnyt samaan aikaan sekä ammatillisen opettajan opintoja että Personal Trainer –opintoja. Olen tykännyt molemmista tosi paljon. Opiskelu on mun juttu. Mitä enemmän opin uutta, sitä enemmän haluan tietää.

Syksyllä aloitin myös uudessa työssäni ammatillisena opettajana, joka osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Olen pystynyt hyvin yhdistämään opeopinnot työhöni. Olen saanut hyvin opiskelut etenemään. Valtaosa suorituksista on jo plakkarissa. Myös PT-opinnot ovat menneet kivasti. Hyvinvointivalmentajan ja kuntosalivalmentajan pätevyydet on hankittu ja personal trainer -osuus jatkuu kevääseen saakka. Olen oppinut jo nyt tosi paljon uutta kehon toiminnasta, treenaamisesta ja ravitsemuksesta. Odotan innolla kevään opetuksia.

Uusi juttu tälle syksylle oli myös toiminimen perustaminen. En ole tarkoituksella siitä paljoa huudellut, koska en pysty vielä talven aikana juurikaan asiakkaita ottamaan. Muutamia kuntosaliohjelmia ja ohjauksia olen tehnyt ja aion opiskeluaikana tehdä, ja niitä varten halusin toiminimen laittaa pystyyn jo tässä vaiheessa. Ehdinpä rauhassa harjoitella yrittäjyyttä ennen kuin käyn tosi toimiin. Ei se olekaan ollut niin vaikeaa kuin ajattelin.  

Paljon juttuja on mahtunut vuoteen ja kaikkia niitä yhdistää yksi asia, perheen ja läheisten tuki. Silloin kun menee tosi hyvin ja silloin kun menee tosi huonosti, sinulle oikeasti tärkeät pysyvät vierelläsi. He iloitsevat aidosti kanssasi menestyksestäsi ja jaksavat tukea sinulla silloin, kun olet ihan pohjalla. Tänä vuonna olen saanut huomata minun rakkaitteni pysyvän matkassa molemmissa. Se jos mikä on arvokasta.

Jos pitäisi yksi asia nimetä, mitä olen vuoden aikana oppinut tai oivaltanut, olisi se varmasti itsestään selvyyksien arvostaminen. Niinhän sitä sanotaan, että asioita osaa arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne on lähellä menettää. Se pitää tässäkin tapauksessa paikkansa. Oma perhe, terveys ja elämän pienistä asioista nauttiminen ovat tänä vuonna nousseet arvoon arvaamattomaan.

Tulevalta vuodelta toivon vähän tätä vuotta rauhallisempaa settiä. Hoitovirheasian osalta toivon, että pääsisin vatsan korjausleikkaukseen, ja pääsisin vielä palaamaan kisalavoille.  Opiskelujen suhteen toivon, että saan kaikki suoritukset aikataulussa tehtyä ja valmistun toukokuussa sekä personal traineriksi että ammatilliseksi opettajaksi. Yrityksen osalta toivon, että valmistuttuani löydän asiakkaita ja saan personal trainerin uran käyntiin.  Perheen kanssa toivon rauhallisia yhteisiä hetkiä ja taitoa pysähtyä tärkeiden asioiden äärelle.
 
Kiva kun olit matkassani mukana tänä vuonna!

 
 JA VIELÄ VUOSI KUVINA...

 

 
 
 
 
 



 

 

 

 

 

 
 
 

 




 
 
 

 
 


 


 
 

 
 
 
 
 
 
 
 

 
 



 

 
 
 
 



 
 
 
NÄHDÄÄN ENSI VUONNA!

Ei kommentteja: