Ajatuksia treenistä, kisaamisesta, PT-opinnoista, elämästä

Ajatuksia treenaamisesta, fitness-elämäntavasta, PT-opinnoista, elämästä...

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Miksi ihmeessä fitness?

Kun tutustun uusiin ihmisiin, jossain vaiheessa tulee puheeksi fitnessharrastus. Usein minusta tuntuu, että minun pitäisi perustella uudelle tuttavuudelle, miksi minä aikuisena naisena, lapsiperheen äitinä harrastan tällaista lajia. Ihmisillä on mielikuvia fitnesslajeista, josta kaikki eivät valitettavasti ole positiivisia. Usein mielikuvat liittyvät kilpailutilanteeseen, jossa naiset seisovat naurettavan tummissa tekorusketuksissa, pienen pienissä bikineissä ja huikeissa korkkareissa lavalla rivissä tuomareiden arvosteltavana.



Kanat orrella :) Allekirjoittanut kolmas vasemmalta.
                                              


Nämä mielikuvat ovat ihan oikeutettuja, myös itselläni oli tällaisia ajatuksia ennen kuin aloin enemmän perehtyä tähän outoon maailmaan. Ja kaikki tuo edellä kirjoittamanihan on ihan totta. Muistan ajatelleeni ensimmäisiä Body-lehden sivuja selaillessani, että ”yök, onpa noilla tytöillä isot lihakset” tai ”ihan liian vähän rasvaa, eiväthän nuo näytä naisilta lainkaan”. Vähitellen silmä alkoi kuitenkin tottua. Mitä enemmän hankin tietoa, sitä enemmän aihe alkoi kiinnostaa. Myös oma kauneusihanne alkoi pikku hiljaa muuttua yhä treenatumpaan suuntaan. Pian huomasin ajattelevani, että tuolta minä haluan näyttää. Tajusin, miten paljon nuo fitnessmimmit ovat tehneet työtä oman kehonsa eteen. Aloin ihailla sitä määrätietoisuutta ja kurinalaisuutta, joka lajissa menestymiseen vaaditaan. Minulle treenattu vartalo ei kerro pelkästään hyvästä fyysisestä kunnosta, vaan myös omistautumisesta asialle, jota pitää tärkeänä. Se kertoo oikeanlaisista elämänarvoista, tai ainakin sellaisista elämänarvioista, joita minä pidän tärkeänä. Se kertoo asenteesta.

 

 
Fitness on minulle myös Se Oma Juttu. Kaikki lapsiperheen äidit tietävät, että kotona koko ajan joku vaatii jotain. Meillä on kolme lasta, ja hyvin harvoin kotona on sellainen hetki, ettei joku tarvitse jotain. Myös työni koulukuraattorina on samanlaista. Koko ajan joku tarvitsee jotakin. Kun menen salille, kukaan ei vaadi minulta mitään, paitsi minä itse ja valmentaja tietty. Treeni on minulle omaa aikaa. Hetki poissa töistä ja poissa kotoa. Hetki vain minulle itselleni. Se auttaa minua jaksamaan paremmin niin töissä kuin kotonakin. Tiedän, että jotkut lapsiperheen äidit ajattelevat, että harrastukseni on itsekäs, koska voisin sen ajan, mikä menee salilla, viettää perheen kanssa. Ja niin voisinkin, mutta voisin silloin paljon huonommin kuin nyt. Ajattelen, että jos yksi tunti salilla päivässä saa minut voimaan paremmin, silloin se kannattaa siellä käyttää. Kun vanhemmat voivat hyvin, lapsetkin voivat.

Itse kilpailutilanne on tosi pieni osa tätä lajia. Kilpailuihin osallistutaan harvoin, koska se on rankka rupeama keholle ja siitä palautumiseen tarvitaan aikaa. Niin vähissä rasvoissa ei ole terveellistä pitää kehoa pitkään.  Suomessa kisoja järjestetään kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, mutta aika harva kisaaja kilpailee kahdesti vuodessa, ei ainakaan montaa vuotta peräkkäin. Väliin tarvitaan kausia, joissa syödään reilusti, annetaan painon nousta ja kasvatetaan lihasmassaa. Itse kilpaileminen ei ole minulle syy harrastaa tätä lajia. Kilpaileminen on enemminkin hyvä motivaattori treenata määrätietoisesti ja kehittää itseäni. Tärkeämpää minulle on siis matka, ei niinkään päämäärä. Tykkään treenata siten, että minulla on jokin konkreettinen tavoite, joka kohti kuljen. Jokin syy, miksi raahautua salille silloinkin, kun haluaisin jäädä sohvan nurkkaan.

Vaikka kirjoitan, että kisaaminen ei itsessään ole minulle tämän lajin suola, se ei tarkoita, ettenkö pitäisi siitä. Kyllähän se tuntuu mahtavalta nousta lavalle, kun tietää tehneensä parhaansa. Kun kunto on hyvä, esiintyminen harjoiteltu ja yleisö kannustaa, on fiilis huikea! Kisapäivä on päivä prinsessana. Ihanat bling bling -biksut, nätit meikit ja hiukset, ne korkeat korkkarit ja jopa se tummaakin tummempi kisaväri tuntuvat mahtavilta! Kisapäivä on ikään kuin palkinto pitkän, raskaan dieetin jälkeen. Etenkin, jos kaikki menee nappiin ja voin olla tyytyväinen omaan suoritukseen.

Tuleva dieettini kestää noin viisi kuukautta. Painoa on tarkoitus pudottaa maltillisesti, niin että mahdollisimman suuri osa pudotetusta painosta on rasvaa ja mahdollisimman vähän lihasta. Parasta dieetillä on, kun vähitellen työn tulokset alkavat näkyä. Rasvakerroksen alta alkaa pikku hiljaa paljastua ne kauan kaivatut lihakset, joiden eteen on salilla tehty lukemattomia tunteja töitä päivästä ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Se tuntuu hienolta ja palkitsevalta!
 
Kun viime dieetillä alkoivat vatsalihakset pilkottaa pari
kuukautta ennen kisoja, se tuntui palkitsevalta.
Kuva on otettu seitsemän viikkoa ennen kisapäivää.


Oma lihasmassani on bodyfitnessiin vielä pieni, jotta voisin menestyä SM-tasolla hyvin. Fitnessmallikisassa pärjäsin, koska siinä ei vaadita niin leveää hartialinjaa ja selkää kuin BF:ssä. Siinä riittää sporttinen olemus, hyvä esiintymistaito ja iloinen asenne. Ensimmäiset BF-kisani olivat tulokassarjassa, jossa kaikki kilpailijat kisaavat ensimmäistä kertaa, vastus ei siis ollut niin kovaa kuin yleisessä sarjassa. Nyt tulevassa kisassa vastassa voi olla lajin ykkösnimiä, jotka ovat kilpailleet vuosia. Kyyti tulee olemaan kovaa! Tämä ei kuitenkaan minua lannista tai estä jatkamasta kilpailemista. Kilpailen ensisijaisesti itseäni vastaan. Haluan olla parempi kuin edellisissä kisoissa. Haluan, että olen pystynyt kehittämään heikkouksiani ja haluan yltää parhaaseen mahdolliseen kuntoon, joka tästä kehosta on irti revittävissä. Haluan myös tehdä onnistuneen lavasuorituksen. Jos nämä seikat onnistuvat, olen omissa silmissäni voittaja! Toivottavasti myös ensi keväänä!
 

Niin… siksi harrastan fitnessiä.

 

Ei kommentteja: